Sinä olit antanut minulle avaimen pieneen mökkiisi, joka sijaitsi puolustusvoimien harjoitusalueen lähettyvillä. Tai no, kymmenen kilometrin päässä. Olin saapunut aiemmin päivällä mökille omalla autollani, joka oli sitten päättänyt tämän olevan sen viimeinen matka.
Mitä, jos et tulisikaan? En minä pääse täältä enää pois ilman sinua... tai, onhan minulla jalat, mutta en jaksaisi kävellä takaisin kaupunkiin. Olin itsekin aamulla ja eilen illalla miettinyt, että tämän täytyisi olla viimeinen kerta, minullekin.
Mutta niin, minä sinua täällä odotan alusvaatteisillani. Kuten aiemmillakin kerroilla. Eihän minulla ollut parempaakaan tekemistä mielestäsi. Voisinhan ihan yhtä hyvin tehdä sinulle iltapalaa, tai kaataa viiniä laseihin ja laittaa pari palaa leipää valmiiksi, koska eihän puolustusvoimien ruoka nyt ole syömäkelpoista ja mitä ikinä.
Huokaisin syvään, kun huomasin, ettei takka vetänyt - taaskaan. Silmäni pyörähtivät sijoillaan ja nousin ylös nojatuolista. Oli sääli jättää virkkaustyöni vaille huomiota.
Hah, olin kuitenkin parikymppinen, vaikkakin mummoikäisten harrastukset minulla olikin.
En ollut varma, mitä takalle olisi kuulunut tehdä. Tiesin, että siinä oli pelti ja sen kuului olla auki, mutta mitään muuta en osannut. Varmistin, että pelti oli auki ja olihan se. Ehkä oli matalapaine? Vaikuttaisiko se. Aivan sama. Ei kai tämä tässä parissa tunnissa viilenisi, vaikka olikin myöhäissyksy.
Savun tuoksu leijaili mökin sisällä. En pitänyt siitä, etkä pitäisi sinäkään. En kuitenkaan uskaltanut tuulettaa, sillä pelkäsin viimeisenkin lämmön karkaavan. Tunari.
Istuuduin takaisin nojatuoliin jatkamaan virkkaustani. Minulla oli ylläni mustat rintaliivit, sukkanauhaliivi, niihin kiinnitetyt polvisukat ja stringit. Olin verhonnut itseni kevyellä pitsitakilla. Ihan vain, että voisit ihailla minua, kuin koriste-esinettä. Hiukseni olivat korkealla poninhännällä pääni laella. Juuri sillä tavoin, kuin sinä siitä tykkäsit.
Tein kaiken aina vain sinulle – aina. Ja sinä vähättelit sitä - aina. Mikään, mitä tein ei merkinnyt sinulle yhtään mitään oikeasti. Väitit - aina, etten minä tehnyt mitään järkevää. Tuhahdin joka kerta väitteellesi, mutta lopulta en jaksanut tehdä enää sitäkään. Ehkä olit oikeassa, mutta vain ehkä ja vain hieman.
Kohta sinä tulisit ja minä hymyilisin sinulle. Tietysti, kyllähän minä sinua rakastan, vaikka en välillä jaksaisi. Olet rasittava, sillä sinulle minä olen vain ikiteini, enkä koskaan aikuinen.
Se satutti, mutta en oikeastaan jaksanut välittää siitä. Olin kai vain alistunut osaani ja elätellyt toivoa siitä, että joskus voisit ajatella eläväsi minun kanssani oikeassa parisuhteessa. Sitä päivää ei vain koskaan tullut ja nyt aloin olla loppu.
Niin, olin joskus aikaisemminkin ollut loppu, täysin valmis, finito, mutta jokin sinun hymyssäsi sai minut aina perumaan päätökseni ilmoittaa tämän olevan ohi. En halunnut. Halusin sinusta edes sen vähän, mitä ikinä voisin saada. Se saisi riittää, en halunnut muita.
Sinun kasvosi eivät olleet kuin tyypillisellä kolmekymmentävuotiaalla miehellä, vaan ne olivat lapsen kasvot, joille oli viskottu hieman ruskeaa sänkeä. Hiuksia sinulla oli vain sen verran, mitä sinulla sai olla. Kolme millimetriä. Vain kolme, ei koskaan neljää.
Sinulla oli sinertävän harmaat silmät, jotka näyttivät usein siltä, kuin ne olisivat jäässä. Silmät ovat sielunpeili, tai niin ainakin jotkut vanhat ihmiset sanovat.
Naurettavaa, et sinä ollut jäinen. Ruumiinlämpösi oli aina korkeampi, kuin minun. Jalkani tuntuivat aina jääpaloilta vasten sinun jalkojasi. Naurahdin. Näin valokeilat pihalla ja tiesin, että olit saapunut.
Laskin virkkaukseni pois käsistäni olohuoneen pöydälle ja tulin sinua vastaan eteiseen. Kuulin sinun kopistelevan portaissa. Kehoni jännittyi tiukaksi, niin kuin aiemminkin. En vain koskaan tuntunut saavani tarpeeksi.
Avasit ulko-oven ja tartuit kädelläsi minua niskasta ja vedit minut suudelmaan. Päästit irti niskastani ja tiputit minut polvilleni eteesi. Ilman sanoja tiesin, mitä minun kuuluisi tehdä. Olit kouluttanut minut hyvin.
Suljit ulko-oven perässäsi, kun konttasin olohuoneen puolelle. Et vielä riisunut maihareitasi, etkä mitään vaatteistasi. Menin olohuoneen matolle, nojatuolin eteen ja sinä istuit sille.
Katsoin maihinnousukenkiäsi. Ne eivät kiiltäneet enää. Kumarruin lähemmäs kengän pintaa ja lipaisin sitä varovasti. Tunsin sinun tuijottavan minua tyytymättömänä, mutta en uskaltanut nostaa katsettani varmistaakseni asiaa. Lipaisin uudelleen, pidempään. Kengän kärjestä kohti nauhoja.
Näykin hampailla nauhojasi ja murisin hieman. Nuolin kenkäsi vartta, se maistui metsälle ja kenkälankille. Lahkeesi tuoksuivat kostealle sammaleelle. Huokaisit.
Nuolin kenkääsi niin kauan, että se oli kostean kiiltävä kuolastani ja siirryin seuraavaan kenkään. Nojauduit silittämään päätäni karhealla kädelläsi, joka sekin tuoksui metsälle ja lisäksi metallille. Silmäni olivat kiinni ja tunsin kielelläni nahassa olevat juonteet ja painaumat. Eivät kenkäsi enää olleet uuden veroiset.
Kun olin valmis vedit minut poninhännästäni ylös. Katsoin sinua silmiin. Kasvosi olivat jäykän ilmeettömät ja silmäsi vaisut. Kasvojesi ilme muuttui hieman vihaiseksi, minä pidin siitä. Vihastasi. Olit täysin hallinnassa aina koko ajan, vihaisenakin. Kaikki sinussa oli hallittua. Kunnioitusta herättävää itsehillintää. Yksi ilme kertoi minulle kaiken oleellisen. Ehkä juuri siksi olit hyvä johtaja?
Novellin voi lukea loppuun ostamalla sen.
Comments ()